keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Pimeän pelko

Pelkäsin pienenä pimeää. Pelkäsin sitä pitkään aikuisenakin. Hämärässä huoneessa juoksin nopeasti peilien ohi, ettei siellä vain näkyisi mitään ylimääräistä. 

Olen aina ollut herkkä energioille. Olen tuntenut ilmapiirit nahoissani, tuntenut äkisti, että en olekaan huoneessa yksin ja yrittänyt olla niin, ettei mitään pahaa tapahtuisi. Olen rukoillut ja veisannut virsiä, ollut kiltti, yrittänyt myötäillä toisten tunteita ja mielipiteitä ja tukahduttanut omia tarpeitani ja mennyt lopulta raiteiltani monta kertaa. Olen yrittänyt kovasti olla kuten muutkin ja sulkenut sisäiseltä tiedoltani korvani. Tukahduttanut intuitioni ja turvautunut järkiperusteisiin. Olen herkällä korvalla kuunnellut kaikkea muuta paitsi sydäntäni, minkä vuoksi ajauduin elämässänikin suorittamaan ja kulkemaan kriisistä kriisiin. 

Kun vähitellen jättäydyin hiljaisuuteeni, pois aikaisemmista velvollisuuksista, aloin tavata ihmisiä, jotka tunnistin samankaltaisiksi. Tajusin, että olin vihdoin löytämässä hengenheimolaisia, joiden parissa ei tarvinnutkaan yrittää. Löysin yhä enemmän asioita, joita olin kaivannut elämääni. Sellaisia asioita, jotka olivat yhtä oman totuuteni kanssa. Löytöretkeilin intohimoisesti henkisen kirjallisuuden ja kurssien parissa. Kävin hoitajilla ja tapahtumissa. Ja mitä enemmän pyrin kohti valoa ja mitä herkemmiksi päästin jälleen aistini, palasi tuttu asia lapsuudesta luokseni. Pimeän pelko. 

Aloin suojautua pimeältä erinäisillä rituaaleilla, sellaisilla, mistä olin lukenut. Tee näin niin olet turvassa. Suojaa itsesi muiden haitallisilta energioilta näin ja näin. Ja mitä enemmän keskityin suojautumaan ja puhdistamaan kenttääni toisten energioista, sitä syvemmälle samaan vanhaan valheeseen astuin. Aloin jälleen suorittaa. Imin itseeni nopeasti henkisten piirien kirjoittamattomat säännöt, kuten aiemmassakin elämässäni. Mitä tulee syödä, mitä tunteita pitää välttää, mistä asioista vaietaan jne. Toimin siis edelleen pelosta käsin, ainoastaan eri piireissä. (Nöyrin anteeksipyyntöni Valoviestit -korttipakkani hankkineille sillä opastin jopa suojaamaan sen muiden energioilta - revi vaan se ohje jos se sinulla on.)

Elin todeksi viisaan opetuksen: mihin keskität energiasi, se lisääntyy. Mitä enemmän suojauduin pimeältä, sitä enemmän se minua kiusasi. Oli oltava parempi. Puhtaampi. Lempeämpi. Kärsivällisempi. Vanha tuttu egohan se siinä huuteli. Sama ego kuin aina ennenkin. Et kelpaa. Kuulutko muka joukkoon? Ehei. Ole vielä parempi tai jäät yksin. Vapaudu negatiivisuudesta, älä reagoi, ole henkisempi, tiedä kaikki. 

Koska aloin jälleen ajaa itseäni nurkkaan suorittamalla, heräsin. Tunnistin samat vanhat itsesyytökset, kun en vaan mitenkään riittänyt itselleni enkä täyttänyt mittapuita, joita imin kaikkialta itseeni. Se aiheutti häpeää. Aloin jälleen hakea uutta suuntaa ajattelutavalleni. Yhä enemmän suostuin, yhä vähemmän vastustin. Missä kohtaa muutos tapahtui? Otin ohjenuoran: pyrin toimimaan rakkaudesta käsin, en pelosta. Kenties sen seurauksena aloin hyväksyä ihmisyyden. Sen, että en olekaan pyhimys enkä enkeli. Olen ihminen. Minulla on keho, aistit ja tunteet ja niitä on tarkoitus käyttää. Hyväksyin, että olen ihmisenä aina keskeneräinen ja vaillinainen. Minulla on tunteet ja minä reagoin. Se on ok. Sen avulla voi oppia. Tajusin, että ainut asia, mitä on tarpeen puhdistaa, on omat kielteiset ajatuskuvioni, tukahdutetut tunteeni ja pelkoni.

Huomaan, että en ole enää pitkiin aikoihin kokenut tarvetta suojautua. Rukoilen edelleen, mutta eläen rukousta, eläen kiitollisuudessa. Koska olen sallinut ihmisyyden itselleni, olen oppinut sallimaan sen myös muille. Olen ottanut vastuun itsestäni ja tunteistani. Olen samalla kyennyt antamaan vastuun muille heidän asioistaan, heidän keskeneräisyydestään ja kipuilustaan pyrkimättä omalla käytökselläni ja toiminnallani muokkaamaan tilanteita "turvallisemmiksi". Rohkenin vähitellen katsomaan pimeyttä sekä itsessäni että muissa. Ja kas, taika tapahtui. Pelko poistui. En pelkää enää pimeää. En itsessäni enkä toisissa, en maailmankaikkeudessa, en kolikoiden kääntöpuolilla. Mikä ylipäätään edes on pimeää? Onko mikään itsessään pimeää, ennen kuin joku sen demonisoi? Uskon, että puhtaasti rakkaudesta käsin ja tietoisesti toimiessani pimeänä pidetyillä asioilla ei ole minussa minkäänlaista tarttumapintaa. 
Pelko on tarttumapinta, tee sille jotain.

Tiedän, että useat opettajat henkisen kasvun kentällä ajattelevat kanssani samoin. On aika murtaa harhakuvat ja pelon lietsominen. On lopetettava syyllistäminen ja pelkopohjaisten sääntöjen rakentelu. Olkoon rakkaus ja tietoisuus ainoa sääntömme. Se luo tilaa yksilöllisyydelle ja jumaluuden moninaiselle ilmentymiselle. Silloin kaikilla on mahdollisuus yltää parhaimpaansa. Me elämme samaa kolme deetä niin kauan, kun tuomitsemme ja kilpailemme paremmuudesta - edes itsemme kanssa. Salliminen, suostuminen, armo ja vastuullisuus vievät kohti rakkautta toisin kuin jatkuva pelkopohjainen kilvoittelu pyhyyttä kohti. Tekopyhyyttä, sanon minä. Oikea pyhyys on meissä sisällä. Meissä kaikissa. Se on jo meissä. Sitä ei tarvitse saavuttaa eikä ansaita ulkoisilla suoritteilla. Me olemme samasta alkulähteestä, samasta jumaluudesta lähtöisin, mutta ihmiskehoon asettettu, joten kunnioitetaan ja ilmennetään sitä. Eletään ilon ja rakkauden kautta ja tehdään asioita, jotka tuntuvat meistä kivoilta. Ollaan toisillemme armeliaita ja rakastavia. Se on meidän tehtävämme ihmisinä. Se kasvattaa valoa maailmassa.

Provosoivana loppukaneettina synnillä syyllistetylle kansallemme haluan sanoa: 
Ihminen. Elä. Soita, laula, vihellä, pelaa korttia, harrasta seksiä, juo olutta, ole kiukkuinen, kyllästynyt ja vaikea, sillä se ei sinusta paholaista tee, se tekee sinusta ihmisen. Elämä on kiehtova oppikurssi. Tutki ja kokeile, elä ja nauti ja opi kokemuksistasi. Ole tietoinen siitä, mitä teet ja toimi rakkaudessa - silloin kaikki on hyvin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti