Uuden oven edessä

Näin reissullani Helsingissä tällaisen oven, joka alkoi puhua mulle.
Sen puheen myötä toivotan Sinulle menestystä ja rohkeutta omalle polullesi. 

Kiitos, että olen saanut jakaa ajatuksiani kanssasi. 

Hyvää uutta vuotta 2020!

Katsot uutta ovea edessäsi. 

Kaikki tiet elämässäsi ovat vieneet sen luo. 

Ovi on raskaan näköinen. Ihan erilainen kuin mikään muu ovi aiemmin. 

Kun katselet koristeita oven ympärillä, 

ovatko ne vieraita ja pelottavia, 

kuin päälle vyöryvä uhka? 

Vai ovatko ne sittenkin kiehtovia salaisuuksia, 

joiden yltä verho putoaa, 

heti, kun saat oven auki? 

Uskallatko lähestyä uutta ovea? 

Uskotko voimiesi riittävän sen avaamiseen? 

Tarvitsetko tunnussanan kulkeaksesi siitä?

Vai tiedätkö sen jo? 

Uskallatko sanoa sen ääneen?

Tiedät, 
että sillä hetkellä, 

kun sanot sen sanan, jota pitelet suussasi, 

ovi humpsahtaa raolleen ihan itsellään. 

Et tarvitse siihen avainta, 

et taikavoimia, 

vain sen sanan, jonka tunnet. 

Se avaa oven.

Sen jälkeen vain askel ja käden ojennus

- ja olet siellä.

Mustat linnut leijailivat matalalla

Surutyö on pitkänsitkeää hommaa. Ihan yhtäkkiä sisältä pulpahtaa jotain, mikä toivoo että katsoisin sitä ja antaisin sen synnyttämän tunteen kulkea kehoni läpi. 24.11.2019 alla oleva runo lävähti sisältäni. Ja nyt kun kirjoitan sitä, tulee se tunne. Annan sen tulla ja itken. Tämä on mun tapa työstää, tehdä sydämeen tilaa ja parantua.

Ei kannata asettaa surulle aikarajaa ja ajatella, että nyt pitäisi jo olla valmista. Että ei nyt enää pitäisi itkeä. Niin kauan kun tavaraa nousee sielun syövereistä pintaan, pitää itkeä. Mutta siinä pitää olla tarkkana, että jääkö pyörittämään jotain ajatuskehää, turhaa syyttelyä tai murehtimista, josta olisi jo syytä päästä pois. Sen eron huomaa kyllä, kun esiin nousee jokin tunne, minkä on tukahduttanut. Tukahdutetun tunteen täytyy tulla koetuksi, että siitä vapautuu. Itsemyötätunto on eri asia kuin itsesääli. Toinen niistä hoivaa. Omien ajatuspyöriensä ruokkiminen ja vellominen ei auta ketään. Mutta joo, takaisin aiheeseen. Tällainen sieltä nousi:

"Muistan kuin eilisen,

sen oudon tunteen isossa kaupungissa,

kun ei uni enää tullut,

vaikka kerrankin olisi saanut nukkua pitkään

ja sänky oli pehmeä.

Avasin ikkunaverhot ja katsoin alas kadulle.

Mustat linnut leijailivat matalalla,

mukulakivillä roskia.

Ei ketään missään.

Vain mustat linnut.

En vielä silloin tiennyt,

että yöllä sinä olit lähtenyt."

Velhon tytär isänpäivän jälkimainingeissa

Näin vähän aikaa sitten unta, että joku sanoi mulle, että mun blogin nimeksi pitäis vaihtaa 'Velhon tytär', koska isäni on kuulemma velho. Hahaa. Isäni on kyllä melkoinen velho keksimään kaikenmoisia vimpaimia ja osaa korjata ja rakennella mitä vaan. Mutta nyt kun mietin isäni velhoutta, niin se sisältää kyllä toisenlaistakin taikaa. Isäni on aina halukas auttamaan muita. Iskä hyppelehtii aukomaan ovia ja korjaamaan naapureiden ruohonleikkureita. Rakentelee piippuihin hattuja ja keksii kätevän kumipäisen kepin, millä saa korkealla olevan tuuletusluukun ruuvattua auki. Jos jokin on pielessä, iskä korjaa. Rakentaa sellaisen poistoputken takkaan, jossa on käänneltävä luukku ja luukussa rakoja, ettei häkä tule ja vie.

Mutta siinähän on tavallaan paljon isommista asioista kyse. Vimpaimillaan isäni tuo rakkauttaan maailmaan. Samalla kun hän oikaisee hankaluuden jollakin keksinnöllään, oikenee myös energia kyseisen tilanteen ympärillä. Hankaluus muuttuu sujuvuudeksi. Se on arjen alkemiaa. Alkemisti muuntaa lyijyn kullaksi. Raskaan rakkaudeksi. Isäni on Velho ja minä olen velhon tytär.

Papparainen, opetit minulle rakkaudesta.

Tapasin aamulla kaupassa papparan, jonka kanssa pysähdyin juttelemaan. Hän sanoi mua flikaksi ja se tuntui hyvältä. Auttelin siinä näennäisesti jotain, vaikka hän olisi selvinnyt yksinkin. Tuntui vain hyvältä olla siinä, veistää juttua, kiusoitella, nauraa ja taputtaa lähtiessä olalle. Joskus minäkin oon sellainen, jos saan elää vanhaksi. Taikinoin kepin kanssa kenties, kuljen hitaasti omissa ajatuksissani kuin tämän kuvan rouva. Saan harmaan kruunun. (Haaveilen sellaisesta. Kun se tulee, olen siitä ylpeä.)

Mun lapsuudenkodin naapurissa asui Maija-mumma. Kävin hänen luonaan monesti. Sain ekan kerran elämässäni siellä kahvia. Kahvi oli väkevää, mutta kohteliaisuudesta ryystin sen loppuun. Kaneliässät auttoivat asiassa. Vein Maija-mummalle tuliaisiksi orvokkeja äitin kukkapenkistä. Hän lauloi mulle 'Nuku nuku nurmilintu' ja otti mukaan kauppa-autolle. Suklaabanaani-pötkö oli parasta, sain sellaisen sieltä kerran. Mutta sain Maija-mumman kanssa oikeasti jotain paljon enemmän. Meidän kohtaamisissa oli jotain isompaa, aistin sen jo silloin.

Tänä aamuna papparaisen kohtaamisen jälkeen tunsin, että sydän aukee niin isolle että itkettää. Siellä se rinnassani venyi liitoksistaan. Oivalsin, että papparaista auttaessani autoinkin itseäni. Suurensin sydäntäni. Tein rakkaudelle tilaa tulla isommin. 

Opetus: Jos kaipaat rakkautta, mene ja rakasta ihmisiä. Huomaa ja juttele. Rakkaus ei tule sinuun ulkoapäin - se tulee sisältäsi. Rakkauden etsiminen maailmasta on turhaa, kuljet sen kanssa koko ajan. Käytä sitä.

Kiitos papparainen. Toivottavasti vakioveikkauksesi osuu kohdilleen.

Enkelit tulivat takaisin

Enkelit tulevat takaisin, näemmä. Ensimmäiset maalaukseni reilu 7 vuotta sitten olivat siipiväkeä tulvillaan. Siihen aikaan olin niin kovin takertumassa ulkopuolellani oleviin voimiin, etsin merkkejä, kuvasin orbeja, kyselin neuvoja enkeleiltä ja olin ihan pihalla sisäisen ohjaukseni suhteen. Ja kyllä, sain merkkejä ja sain vastauksia. Mutta jossain kohtaa enkelit astahtivat taaksepäin, komensivat minut kulkemaan polkuani yksin. Muistan olleeni kauhuissani, luulin etten selviäisi. Se oli kuitenkin tarpeellinen siirtymä, sillä olin toiminut liikaa pelosta käsin, epävarmuudesta. Oli opittava toimimaan rakkaudesta.

Askel askeleelta opin luottamaan ikiomaan sisäiseen kompassiini, omaan voimaani. Harjoittelin sitä pienissäkin valintatilanteissa. Kysyin sisältäni, onko tämä mulle korkeimmaksi parhaaksi ja opettelin kuulemaan vastauksen rehellisesti. Pala palalta pääsin eteenpäin. Osasin sittenkin suunnistaa maailmassa ja löysin upeita paikkoja ja ihmisiä! 

Nyt enkelit uskaltavat ilmeisesti astahtaa taasen lähemmäs minua. Tunkevat tauluihini takaisin. Ehkä en kadota enää omaa sisäistä ääntäni vaikka olisivatkin läsnä. Jään mielenkiinnolla katsomaan mitä tapahtuu. Olen vastustanut tätä aivan valtavasti, mutta parin viisaan naisen sanat havahduttivat minut. Minä olen tällainen, olen mitä olen. Olen herkkä kanavoija, maalaan sieluni kautta ja sen sijaan että häpeäisin maalauksiani (=itseäni) minun täytyy osata arvostaa ja rakastaa töitäni (=minua). Antaa niiden (=minun) olla outoja, mystisiä, herkkiä ja värikkäitä. Lopettaa vertailu. Voittaa pelko.

Ajattele, opetan muille itsensä rakastamista ja rohkeutta olla oma itsensä, mutta tällainen iso häpeäjuopa löytyi vielä omastakin sydämestä! No, pysyypä nöyränä. Olen tästä samalla kuitenkin innoissani. Olen aina halunnut oppia rakkaudesta lisää ja nyt siihen löytyi tilaisuus ja keino. Rakastaa jokaisella siveltimen vedolla! Tulla tässäkin asiassa näkyväksi ilman häpeää ja peittelyä. Ilman tuomitsemista. Kokeilen siis rakastaa kaikkea mitä luon. Enkeleitäkin. Jokaisella vedolla rakkautta ja luottamusta, myötätuntoa ja arvostamista.Väännän egon niskalenkistä tantereeseen ja annan taiteeni olla. Annan itseni olla.

Vesipyörä vai myllykö oot?

Kirjoitin kaksi vuotta sitten tekstin myllystä ja vesipyörästä.  Etelä-Ranskan maalausreissulla näin tämän upean sammaloituneen vesipyörän ja vanha teksti muistui mieleeni. 

Vesimylly

Näen edessäni hiekkaisen tien ja nummen vihreän,

sen laidalla kivisen myllyn ja kosken, sekä vesipyörän.

Astun lähemmäs polkua pitkin, lähemmäs, ihan liki. 

Sitten muistan miksi itkin, miksi lähteä mun piti.

Vesi kuohuu ja pyörittää pyörää, sen hirret natisee,

niin kuin mieleni, ja työ tää, jonka alle kai uupunee.

Miksi tuntuu kuin uppoaisin, yhä vain aina uudelleen?

Vaikka nousisin ylöspäinkin, sama koski mut siemaisee.

Ei kunnolla kuivunut vesi, kun jo uudestaan sukelsin,

samaan liemeen, samaan virtaan - miten sen katkaisisin?

Mikä pyörittää pyörää tätä, mikä rattaani upottaa?

Minä on tuo ilkkuva vesi, joka hampaani kuluttaa?

"Oletko sinä vain vesipyörä, vai itse mylly sittenkin?

Oletko armoilla veden ja virran, vaiko itse sen vangitsit?

Ei sen tarvitse sinua syödä, ei rattaitas kuluttaa,

muista, rakentui se vuoksi hyödyn, se myllyäs voimistaa.

Et ole virran vanki, vaan kauho voimaa sen.

Vaikka edessä ois umpihanki sekin lopulta vain puronen.

Miten katselet asiaa niin elät, vesipyörä vai myllykö oot?

Vesi virtaava mielesi voima, ethän tyydy vain kohtaloos?

Ota mielesi virta haltuun, 

voit ohjailla kulkua sen.

Ja nähdä valkean kullan synnyn 

välistä myllynkivien."

Vesi elementtinä kiehtoo mua. Se kuvastaa niin monella tapaa elämän erilaisia kokemuksia ja tunteita. Veden äärellä koen oivalluksia, usein sanoja alkaa pulputa. Runoillessani vesi on monta kertaa antanut mulle symboliikkaa käyttöön, mutta lisäksi tunnen sen jotenkin itsessäni. En minä ole myllykään. Olen virtaavaa vettä. Enkä voi padota enää itseäni.