Askel askeleelta opin luottamaan ikiomaan sisäiseen kompassiini, omaan voimaani. Harjoittelin sitä pienissäkin valintatilanteissa. Kysyin sisältäni, onko tämä mulle korkeimmaksi parhaaksi ja opettelin kuulemaan vastauksen rehellisesti. Pala palalta pääsin eteenpäin. Osasin sittenkin suunnistaa maailmassa ja löysin upeita paikkoja ja ihmisiä!
Nyt enkelit uskaltavat ilmeisesti astahtaa taasen lähemmäs minua. Tunkevat tauluihini takaisin. Ehkä en kadota enää omaa sisäistä ääntäni vaikka olisivatkin läsnä. Jään mielenkiinnolla katsomaan mitä tapahtuu. Olen vastustanut tätä aivan valtavasti, mutta parin viisaan naisen sanat havahduttivat minut. Minä olen tällainen, olen mitä olen. Olen herkkä kanavoija, maalaan sieluni kautta ja sen sijaan että häpeäisin maalauksiani (=itseäni) minun täytyy osata arvostaa ja rakastaa töitäni (=minua). Antaa niiden (=minun) olla outoja, mystisiä, herkkiä ja värikkäitä. Lopettaa vertailu. Voittaa pelko.
Ajattele, opetan muille itsensä rakastamista ja rohkeutta olla oma itsensä, mutta tällainen iso häpeäjuopa löytyi vielä omastakin sydämestä! No, pysyypä nöyränä. Olen tästä samalla kuitenkin innoissani. Olen aina halunnut oppia rakkaudesta lisää ja nyt siihen löytyi tilaisuus ja keino. Rakastaa jokaisella siveltimen vedolla! Tulla tässäkin asiassa näkyväksi ilman häpeää ja peittelyä. Ilman tuomitsemista. Kokeilen siis rakastaa kaikkea mitä luon. Enkeleitäkin. Jokaisella vedolla rakkautta ja luottamusta, myötätuntoa ja arvostamista.Väännän egon niskalenkistä tantereeseen ja annan taiteeni olla. Annan itseni olla.
