Näin vähän aikaa sitten unta, että joku sanoi mulle, että mun blogin nimeksi pitäis vaihtaa 'Velhon tytär', koska isäni on kuulemma velho. Hahaa. Isäni on kyllä melkoinen velho keksimään kaikenmoisia vimpaimia ja osaa korjata ja rakennella mitä vaan. Mutta nyt kun mietin isäni velhoutta, niin se sisältää kyllä toisenlaistakin taikaa. Isäni on aina halukas auttamaan muita. Iskä hyppelehtii aukomaan ovia ja korjaamaan naapureiden ruohonleikkureita. Rakentelee piippuihin hattuja ja keksii kätevän kumipäisen kepin, millä saa korkealla olevan tuuletusluukun ruuvattua auki. Jos jokin on pielessä, iskä korjaa. Rakentaa sellaisen poistoputken takkaan, jossa on käänneltävä luukku ja luukussa rakoja, ettei häkä tule ja vie.
Mutta siinähän on tavallaan paljon isommista asioista kyse. Vimpaimillaan isäni tuo rakkauttaan maailmaan. Samalla kun hän oikaisee hankaluuden jollakin keksinnöllään, oikenee myös energia kyseisen tilanteen ympärillä. Hankaluus muuttuu sujuvuudeksi. Se on arjen alkemiaa. Alkemisti muuntaa lyijyn kullaksi. Raskaan rakkaudeksi. Isäni on Velho ja minä olen velhon tytär.
Tapasin aamulla kaupassa papparan, jonka kanssa pysähdyin juttelemaan. Hän sanoi mua flikaksi ja se tuntui hyvältä. Auttelin siinä näennäisesti jotain, vaikka hän olisi selvinnyt yksinkin. Tuntui vain hyvältä olla siinä, veistää juttua, kiusoitella, nauraa ja taputtaa lähtiessä olalle. Joskus minäkin oon sellainen, jos saan elää vanhaksi. Taikinoin kepin kanssa kenties, kuljen hitaasti omissa ajatuksissani kuin tämän kuvan rouva. Saan harmaan kruunun. (Haaveilen sellaisesta. Kun se tulee, olen siitä ylpeä.)
Mun lapsuudenkodin naapurissa asui Maija-mumma. Kävin hänen luonaan monesti. Sain ekan kerran elämässäni siellä kahvia. Kahvi oli väkevää, mutta kohteliaisuudesta ryystin sen loppuun. Kaneliässät auttoivat asiassa. Vein Maija-mummalle tuliaisiksi orvokkeja äitin kukkapenkistä. Hän lauloi mulle 'Nuku nuku nurmilintu' ja otti mukaan kauppa-autolle. Suklaabanaani-pötkö oli parasta, sain sellaisen sieltä kerran. Mutta sain Maija-mumman kanssa oikeasti jotain paljon enemmän. Meidän kohtaamisissa oli jotain isompaa, aistin sen jo silloin.
Tänä aamuna papparaisen kohtaamisen jälkeen tunsin, että sydän aukee niin isolle että itkettää. Siellä se rinnassani venyi liitoksistaan. Oivalsin, että papparaista auttaessani autoinkin itseäni. Suurensin sydäntäni. Tein rakkaudelle tilaa tulla isommin.
Opetus: Jos kaipaat rakkautta, mene ja rakasta ihmisiä. Huomaa ja juttele. Rakkaus ei tule sinuun ulkoapäin - se tulee sisältäsi. Rakkauden etsiminen maailmasta on turhaa, kuljet sen kanssa koko ajan. Käytä sitä.
Kiitos papparainen. Toivottavasti vakioveikkauksesi osuu kohdilleen.
