Musertava onni

Yhtäkkiä tuli hetki, joka oli niin kaunis, että teki kipeää. Siinä hetkessä ymmärsin sydämessäni, hyvin hyvin syvällä, miten ohikiitävää kaikki on. Sydän meinasi pakahtua siihen paikkaan - haluten kerätä sisäänsä sen kaiken kauneuden, mitä aistein oli kerättävissä. Ilta-auringon, luonnon vihreyden, lintujen laulun, tuulen hiuksissa. Katse alkoi ahmia kaikkea mitä näkyi. Pieni epätoivo liikahti sisällä - haluan enemmän, haluan imeä itseeni tämän kaiken! Kunpa tämä kauneus ei koskaan päättyisi! Kuin alleviivatakseen asian, luonto lähetti luokseni vielä syreenin tuoksun. Tämäkin vielä! Itkenkö vai nauranko?

Musertava rakkauden tunne kietoutuu aina epätoivoon. Tietoon siitä, että irtipäästämisen aika tulee. Tietoon siitä, että on vain nyt ja se nyt on pian mennyttä. Haluaisi pysäyttää kuvan. Liikkumatta nyt kaikki! Jatkukoon tämä musertava onni ikuisesti. Antakaa sen jatkua.

Mutta kaikki muuttuu. Elämä on jatkuvassa liikkeessä.

Onnikin tekee liikettä. Välillä se on luonasi, tiiviisti kiinni sinussa. Suloisesti läsnä. Välillä on kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta kun se on, voi Luoja, silloin kun se on - ota se vastaan. Anna sen tulla. Anna sen tulla.

Etsi onnea katseellasi ja kun näet sen, anna aistien viedä se sisääsi. Hiirenkorvat koivussa. Omenapiirakka ja jäätelö. Auennut kukka. Rakkaan iho. Keinuvat aallot. Se on etuoikeutemme ihmisinä. Kyetä aistimaan. Paljaat varpaat vedessä, nurmikolla, hiekassa. Auringon lämpö kasvoilla. Hyttysetkin. Auts! Mikä etuoikeus onkaan tuntea! Iholla ja sydämessä.
Kunpa muistaisin tämän päivän kauneuden ikuisesti.

Onni tuli auringonsäteenä. Otin sen vastaan, hyvästelläkseni sen pian.
Mutta hämäräkin on kaunis ja aamu tulee taas.

Suostumisen seikkailu

Elämässä tapahtuu usein asioita, joille ei voi mitään. Kauheita asioita, mitä ei mistään hinnasta haluaisi ottaa vastaan. Silloin on valinnan paikka. Tuleeko minusta uhri vai suostunko siihen, miten asiat on? 

Suostuminen on vaikeaa. Se aiheuttaa syyllisyydentunteitakin. Eihän kauheuksiin saisi suostua. Pitäisi taistella. Mutta miten taistelet asiaa vastaan, jolle et voi mitään? Aloitin itse suostumisen oppikurssin vajaa kolme vuotta sitten, kun jouduin kertomaan kymmenvuotiaalle tytölleni, että hänelle suunnattoman rakas isä oli lähtenyt tästä maailmasta omasta tahdostaan. Itken vieläkin, kun muistan sen hetken. Että piti lyödä muutamalla sanalla oman lapsensa maailma pirstaleiksi. Mutta siitä alkoi meidän yhteinen suostumisen taipaleemme. 

Hassua kyllä, olin juuri aiemmin kirjoittanut päiväkirjaani tekstejä suostumisesta. Enää en epäile yhtään, etteivätkö ne kirjoittamani hyväksymisen tekstit olisi tulleet minulle avuksi tuohon elämäni kovimpaan paikkaan. Mikään ei ole sattumaa. Jouduin samantien alkaa elämään tekstejäni todeksi ja voin kertoa, että sisäistä vastustusta nousi. Mutta kun tuon asian olin saanut sille asteelle, että kykenin jo sanomaan, että näin se meni ja suostun sinun valintaasi, suostun kohtalooni, antaudun elämälleni myös kaikkine kauheuksineen - jotain oleellisen vapauttavaa tapahtui. Suostuminen kauheuteen laajeni vähitellen elämässäni kaikkiin asioihin ja hermoilu turhista asioista loppui. 

En kovin usein koe enää olevani myöhässä mistään, koska luotan, että kaikki tapahtuu oikealla ajallaan ja näin on ollut. En harmistu, jos en pääse johonkin tapahtumaan, koska tiedän, että se ei olisi juuri sillä hetkellä ollut minua varten. En yritä väkisin saada asioita tapahtumaan, koska luotan että asiat mitkä on minulle hyväksi, toteutuu. Hyväksyminen ja tieto siitä, että tällekin on syynsä, vapauttaa hurjasti energiaa omaan käyttöön. Kaikenlainen junnaaminen ja punnaaminen jää pois. 

En tunne jääväni paitsi mistään, koska luotan siihen, että minulla on ja minulle tulee kaikki, mikä on minulle parhaaksi. Elämä on silloin stressittömämpää ja paljon hauskempaa. Voi löytää seikkailuja tilanteissa, joissa olisi aiemmin jumittanut vastustamaan ja hermoilemaan. 

Tästä esimerkkinä on taannoinen korvasieniretki. Metsätaipaleella autoni alkoi keittää. Ei harmittanut, vaan lähdin uteliaana katselemaan ympärilleni ja etsimään, mitä täällä on juuri minua varten. Tiedän, että asioita järjestellään joskus mielenkiintoisilla tavoilla ja vastoinkäymisessä saattaa piileskellä odottamaton onni. Löysin metsästä valtavan kivenjärkäleen, joka alkoi puhutella minua. Sain siellä metsässä elämyksen ja runon, jota en olisi saanut, ellei auto olisi keittänyt. Tässä se on:

Kivi kivi väkevä

Kiven suuri Tietäjä

Loitsios mulle onni suuri

Loitsios mulle mun onneni juuri

Missä se on? Mistä sen löydän?

Sen kerrotko mulle, kuule pyyntöni nöyrän

"Oi lapsi, oi lapsi, sä kulkija maan,

mi' tiedä ei suuresta onnestaan

Se on syntyä tänne ja täällä kuolla

Toista on tähtien tuolla puolla

Paina nenäsi sammaleen, hengitä sitä

Silloin rakkaus ja onni sun syömmees itää

Sä olet ihminen, siunattu, nauti siitä

Sulje sieluusi muistot ja vaali niitä

Mit' oli olla kun koskea, nuuhkia sai

Mit' oli laulella luonnossa rai rai rai

Ps. Ei löytynyt korvasieniä, mutta kaikkea muuta ihanaa senkin edestä ;) Rairairai....

Kuva, joka pysäytti ja antoi runon

Siellä,
siellä syvällä lepää kivi.
Sen koko on valtavampi kuin osaisi kuvitella,

koska näkyvillä on vain huippu.

Kivellä lepää höyhen,

mutta vain ohikulkumatkalla.

Huomenna tulee jo tuulenvire, joka tarttuu ja pyörittää

- vie mukaansa.

Mutta vaikka tuuli nousisi myrskyksi 

tai olisi vain vieno henkäisy, 

olisi höyhen yhtä kevyt.

Eikä kivi olisi liikkunut minnekään."

24.5.2016

Kivellä, Asko Kuittinen

Ovi jota etsit

Tärkeimmät askeleet elämässä otat kohti itseäsi. Eivätkä ne askeleet ole helppoja. 

Helpompaa on juosta sormi ojossa kohti syyllisiä. Vielä helpompaa on jupista syyllisille nurkan takana. Mutta lähteä kohti itseään. Lähteä muuttamaan itseään. Omia kangistuneita kaavojaan. Rikkomaan rakentamiaan muureja. Sulattamaan jäätä. Myöntämään virheitään. 

Pyytämään anteeksi. Antamaan anteeksi. Uudestaan ja uudestaan. 

Se on kauheaa, koska sen jälkeen mikään ei ole enää kuin ennen. Koska on tullut vastuu. 

Vastuu omista tunteista, reaktioista ja valinnoista. Eikä silloin pääse enää minkään kulman taakse piiloon. Kun on alkanut oikeasti katsomaan sisäänsä, ei ole pakopaikkaa. Eikä sitä enää tarvitsekaan. Haastavat askeleet polulla kohti itseä ovat alkaneet palkita niin, että ei kykene pysähtymään eikä pakenemaan. Ei pysty, eikä enää halua. 

Tältä matkalta löytyy todellinen armo, sydämen auki räjäyttävä rakkaus ja myötätunto. 

Se saattaa ravistella tuttuja rakenteita ja melko varmasti sen tekeekin, koska yhä selvemmin näkee itsensä suhteessa toisiin. Sen, miten on rakentanut ja mitä on rakentanut. Roolit, joita on esittänyt ja joihin on kiinni kasvanut. Kuviot, joihin asettautuminen saattaa käydä yhä vaikeammaksi, mikäli ei ole rakentanut oman totuutensa mukaisesti. On alettava purkamaan rakenteita ja luotava uudella tavalla. Pintaremontilla siitä ei selviä. On mentävä perustuksiin. Rakennettava puhtaudesta ja totuudesta käsin. Ei mistään muusta. Ei miellyttämisenhalusta, ei tekosyillä. Vain omasta totuudesta. Se vaatii usein irtipäästämistä paljosta, mutta se vapauttaa. Sydän vapautuu valitsemaan rakkaudesta - ei enää pelosta. 

Askeleet kohti itseä. Kiitos niistä. Kiitos että otat ne. Kiitos että kuljet itsesi kautta pimeytesi läpi ja astut sisäisestä ovestasi uuteen maailmaan. Maailmaan, joka tulvii valoa.

Ps. Tuosta mielikuvasta syntyi riemastuttava oivallus. Ovi, jota etsit on sydämessä. Sydämessä on portaali! Se ei ole missään ulkopuolella. Ei tarvi matkustaa Stonehengeen tai Tiibetiin. "Vain" omaan sydämeensä. Siellä se on meillä kaikilla, ovi rakkauden maailmaan. Ovi paratiisiin maan päällä. Ja siinä ei ole lukkoja. Se on auki! Näe se nyt jo sepposen selällään. Näe, miten valo tulvii sieltä vastaan. Astu sinne.

Mutta kun

Kun sen näkee niin selvästi, mihin on ryhdyttävä, MUTTA KUN. Mutta kun nyt ei ole hyvä hetki. Mutta kun enhän mä osaa tuollaista. Mutta kun se on liian vaikeaa. Mutta kun en mä oo ennenkään sellaisesta mitään ymmärtänyt. Mutta kun mä oon niin huoleton, sössin kuitenkin jotain. Mutta kun kaikkihan on ihan hyvin näin, eikö ookin? 

Kirottu mutta kun! 
Siellä se lymyää niiden sanojen sisällä. Pelko. Räpiköiminen vastavirtaan. Kyvyttömyys tarttua. Piilottelu nurkan takana. Itsensä minimoiminen. Eieieiei! En haluakaan! Mitä jos en onnistukaan? Mitä jos teen tyhmiä valintoja? Mitä jos kaikille paljastuu että olenkin tyhmä? 

Mitä jos vain tekisinkin viimein sen, mistä olen haaveillut ja mitä olen kauan valmistellut. Liian kauan. Valmistellut. Varmistellut. Lykännyt. Kauhuissani. Mikä osa minussa estää? Mikä pitää kiinni ja takertuu valheelliseen turvallisuuden illuusioon? Mikä on se viimeinen sidos, minkä pitää katketa, että lennän vapaana? Miten sen teen? En halua enää koskaan kuulla niitä sanoja suustani - "mutta kun". Otan vastuun elämäni suunnasta ja kaivan sen viimeisenkin esteen esiin vaikka väkisin. Kuulitko, ei kannata piileskellä enää! Minä löydän sinut ja hankkiudun sinusta eroon! HAHHHAHAHAHAA!!!

Ruorissa

Kun tulet viimein pisteeseen,

jossa ajelehtiminen ei ole enää vaihtoehto,

tartu ruoriin.

Ohjaa laivasi myrskyn läpi.

Pystypäin.

Oikeat ihmiset rientävät äyskäröimään kanssasi,

muita älä laivaasi laske.

Myrskystä selvittyäsi kaikki on kauniimpaa.

Aurinko lämmittää enemmän kuin koskaan ennen.

Näet miten kaikki satamat odottavat sinua.

Vain valitse.