maanantai 13. elokuuta 2018

Terveisiä parisuhdetunkiolta

Miesystäväni heitti puolihuolimattoman kommentin, jonka ammuin voimalla alas. "Ammuit kärpästä haulikolla", hän sanoi minulle. Hmm.Ymmärsin, että kärpäsen lähellä täytyi olla jotakin muuta, miksi liipasinsormeni oli niin herkillä. Mitä siellä oli? Tunkioko? 

Oli kaksi vaihtoehtoa. Pitää kiinni ylpeydestäni ja väittää, että se oli sun syy, kun noin sanoit. Tai pysähtyä miettimään, miksi ammuin. Mikä ärsytti, mihin kohtaan minussa kärpänen osui? Minkä isomman asian lähellä kärpänen lenteli? Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon egoni hurjasta huudosta huolimatta. Sillä tunsin tunkioni kutsun. 

Ja siellähän se oli, asia, jota olin näköjään hyvällä menestyksellä siirtänyt sivuun tietoisuudestani. Luulin, että olin käsitellyt sen jo, mutta vielä mitä. Vai sanoisinko "Ja paskat!", kun kuitenkin tunkiosta puhutaan. Olin "käsitellyt" asian työntämällä sen mahdollisimman syvälle ja kehitellyt suojamenetelmiä sen ympärille, että en paljastuisi itselleni tunteideni valehtelemisesta. Ja jos joku kärpänen oli ollut tulossa kohti tunkioni syövereitä, olin huitaissut sen pois, ampunut alas tai juossut karkuun.

Kannattaa tarkkailla kärpäsiä, ne voivat tuoda terveisiä ikiomalta unohdetulta tunkiolta. Jos onnistuu löytämään tunkionsa, sitä kannattaa ehdottomasti käännellä. Sieltä löytyy paljon mielenkiintoisia asioita. Kannattaa tarkkailla, mitä siinä päällimmäisenä makaa, pääsee parhaiten jäljille. Sama asiahan on melko varmasti toistunut ennenkin, koskas se olikaan? Mitä silloin tapahtui? Miten reagoin silloin? Miksi? Haa, siellähän vilahti pelko! Näin sut! Mistä se on syntynyt? Mihin se on kääriytynyt? Millaiset asiat ovat sitä elämäni varrella vahvistaneet? Mikäs ilkeä ajatus sieltä nyt tuli vastaan? Onko tuo ajatus edes totta? Uskallanko näyttää tämän kaiken mätänemistilassa olevan jätteen rakkaalleni? Mitä jos hän sanoo hyi? 

Näytän silti. Koska luotan. Ja rakastan. Ja haluan kasvaa. Haluan ilmaa tunkiooni, jotta siitä tulisi kasvuni tueksi muhevaa multaa. Kyllä ne jätteet maatuvat, kun vain jaksan riittävästi käännellä. Lisää kärpäsiä tänne vaan, rakas. Kiitos. <3


Tässä olen minä ahkeroimassa sontakasassani.





keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Jo kokonainen

Haluaisitko olla ehjä? 
Haluaisitko olla täysin vapaa kaikesta siitä, mikä laittoi sinut ahtaisiin rakoihin, 
käänsi sydämesi nurinpäin 
ja näytti peilissä rumalta. 
Oletko väsynyt itseesi ja tähän maailmaan?

Tiesitkö, 
että syvällä sinussa, 
aivan ytimessä,
on paikka, joka on täysin ehjä.
Täysin kokonainen.
SINÄ olet jo kokonainen. 
Sinun ytimesi on puhdas ja kaunis, täydellinen ja hyvä.
Ja kaikki se, mitä ihmisenä sen ympärille keräsit,
on kipeydessäänkin yhtä arvokasta 
kuin se eheys ja puhtaus, mitä kohti kaipaat. Minne etsit tietä.

Sinun tiesi on piirrettynä sinuun. 
Jokainen halkeama, 
jokainen kyynelten juovittama ura, 
jokainen yli ymmärryksen menevä kokemus, iho kananlihalla, kylmät väreet, 
nauru vatsanpohjasta saakka, 
jokainen arpi ja ihopoimu, 
pehmeä ja herkkä kohta
- on sinun tiesi sinun ytimeesi. 

Ymmärrätkö miten kaunis olet, niine kaikkinesi? 
Tiedätkö, miten kauniita ovat sinun polkusi? 
Ymmärrätkö miten hyvä olet kaiken pahuutesi keskellä? Sinä olet! 
Sinä olet kaunis. Sinä olet kokonainen. Ytimesi on ehjä ja koskematon. 


Anna polkujesi olla sinussa. Anna niiden olla.
Antaudu. 
Anna kuuman höyryn nousta tiestä, 
anna purojen kuivua 
ja taas virrata valtoimenaan. 
Anna kuolemanlaaksosi olla pimeä 
ja viidakkosi täynnä villieläimiä. 
Sinun maisemasi tekee sinusta ja elämästäsi ainutlaatuisen
 - häkellyttävän tarinan, jonka jokaisen sekunnin SINÄ ELIT LÄPI. 
Kuka tahansa, joka näkisi sinun matkasi kokonaisuudessaan, 
olisi mykkänä kunnioituksesta. 

Sillä ytimessä me olemme kaikki samaa valoa, 

mutta sinun tiesi on vain sinun.


tiistai 7. marraskuuta 2017

Nostin kortin tähän hetkeen mulle ja lukijoilleni. 
Sydänanturi. 
Niin. Me lopulta varmaan kaikki tunnetaan se kohta sydämessä, joka kertoo, onko tää meille hyvä juttu vai ei. Eri asia on, erottaako sitä kaikista ympäröivistä ärsykkeistä ja niiden aiheuttamista tuntemuksista. Erottaako sydänanturin herkän värähdyksen kaikista niistä ikävistä muljahduksista, jotka syntyvät tarpeesta täyttää muiden odotukset, tarpeesta olla tuottamatta pettymyksiä - myös itselleen. 
Pelko. Otatko sitä kurkusta kiinni ja nitistät sen karjahdukset? 
Pelko on ääni meidän sisällämme, ja voimme ihan oikeasti vaientaa sen itse. Ensimmäinen askel on tärkein. 
Mihin suuntaan tuntuisi hyvältä astua?




torstai 1. kesäkuuta 2017

Ei aina käy niin.....

Elämässä ei asiat useinkaan mene niinkuin piti. Monesti sitä näkee elämänkulkunsa tietynlaisena, yrittää parhaansa mukaan toteuttaa sen samalla kuitenkin peläten, että se katoaa käsistä. Kunnes tulee päivä, jolloin ymmärtää, ettei mistään voi pitää kiinni. Ei mistään. Siihen kun suostuu, alkaa mielenkiintoinen seikkailu. Kaikki eteen tulevat asiat ovat sen jälkeen erilaisia kuin ennen. Surut ja pettymykset uusia tienviittoja, joita voi tarkastella miettien, minne tämä asia minua nyt yrittää johdattaa. 
Olen elellyt jo mielestäni aika pitkään näin, kiinni pitelemättä. Eilen rakkaan kanssa ilta-ajelulla jutellessani löysin yhtäkkiä sisältäni kuitenkin vielä nuoren tytön kaukaa menneisyydestä. Tytön, joka piteli sylissään unelmiaan ja oli hämmentynyt ja surullinen, kun niitä ei ollut tullutkaan. Ajattelin katsoa tytön unelmat vielä kerran läpi, että voisin ihan oikeasti päästää niistä irti kokonaan ja katsella suuntaviittojani ilman vanhoja suruja.


"Tänään minä otan kaikki vanhat rakkausunelmani, 
kerään ne kämmenpohjaani, 
katson niitä ja itken. 
Siellä ne nyt ovat, 
kaikki iloveyou4everit, 
romanttiset kosinnat - polvistumiset ja kaikki, 
tuutko vaimokseni sanat, 
(olisin tullut), 
pitämättömät polttarit, 
suuret häät joissa kaikki ystäväni ovat mukana, 
minä nuorena ja kauniina.

Siellä on äänetön yhteisymmärrys 
ja puolisoiden lempeät katseet töiden lomassa. 
Siellä on vankkumaton tuki ja kannustus,
kuunteleminen, 
sekä innostuminen toisen onnesta.
Meidän tiimi.

Siellä ovat elämänsä jakaneet vanhukset ryppyiset kädet käsissä, 
suupielistään yhteenkasvaneet uurteet, askelissa sama tahti, 
siellä on lastenlasten mummola, 
yhteinen hautakivi. 

Siellä ne ovat, kuolleet unelmani, 
kuin havunneulaset kämmentä pistelemässä. 
Lisään sekaan vielä roimasti valuen itsesääliä, 
sitä että en kenenkään tiimiin kelvannut, 
että yksin lapsille vilkutan, 
säälittävä vanha akka. 
Siihen ajatukseen on neulasten hyvä tarttua, kuin kuumaan pihkaan.
(Rakkausunelmat pihkassa, haha, hyvää surkuttelevaa sarkasmia) 
Käärin koko paskan palloksi ja heitän sen pois. 
Jestas, siitähän tuli hyvä sytyke! 
Tuikkaan tikun perään ja käännyn kävelemään poispäin. 




Liekkien vielä lämmittäessä selkääni mietin, mitä nyt sitten? 

Alkajaisiksi päätän pitää itselleni polttarit. 
Olenhan kuitenkin vaimoainesta. Nainen minun makuuni. 
Vastaan kosintaani oitis kyllä. Tahdon!
Tahdon olla mun kans myös huonoina päivinä. 
Rakastan mua silloinkin. 
Vastaan joka päivä kotiin tullessani tervehdykseeni hymyllä 
ja iloitsen jokaisesta yhteisestä päivästä. 

Taidankin tehdä niistä naamiaiset. Joo! Mun polttareissa kaikki pukeutuu!  
Eikä siellä myydä kellekään mitään Pims -looria 
vaan halataan sivullisiakin, ja nauretaan paljon. 
Ja silloin minäkin jaksan valvoa aamuun asti. 
Nuuhkia kesäisen aamun uusia tuulia katse toiveikkaana minua kohti. 
Mitähän kaikkea minulla voikaan olla vielä itselleni tarjottavana? 
Sitä jään jännityksellä seuraamaan. 
Tästä tulee hyvä ja pitkäikäinen suhde.



tiistai 16. toukokuuta 2017

Paska äiti vol.2

Absurdi tilanne. Meen tänään puhumaan päiväkotilasten äideille äitiydestä teemalla "paska äiti". Tuntiessani itseni juuri sellaiseksi. Kun juuri nyt tuntuu siltä, että olisin mieluummin kuka tahansa muu äiti kuin minä. Kun tuntuu, että en ole ollut siinä tehtävässä kummoinen. (Tunnistan tässä kyllä maailmakaikkeuden kieroutuneen huumorin, kiitos siitä.)

Tunnen epäonnistuneeni monessa asiassa. Kiroilen esimerkiksi edelleen, neljäntoista äitiysvuoden jälkeenkin kiroilen edelleen ja käyttäydyn kuin lapsi. Enkä ole onnistunut opettamaan arvojani lapselleni. Että olisi oltava kohtelias ja kiltti muille ihmisille. Ei saa nimitellä eikä loukata. Sillä hänhän ei sanoja säästele. Hän huutaa minulle että oot köyhä, oot ruma vanha kääkkä. Hän huutaa että oot huora. Hän huutaa että lampaatkin olis vielä elossa, jos et olis eronnu. Hän huutaa ääneen kaikki rumat ajatukset, jotka olen itsestäni ajatellut. Kaikki ne tuomitsevat sanat, jotka minussa itsessäni on. Miten hän näkeekin ne kaikki?

Ehkä en olekaan epäonnistunut. Mitä jos olenkin onnistunut? Mitä jos kasvatinkin erittäin tarkkanäköisen tytön? Tai mitä jos hän kasvatusyrityksistäni huolimatta kasvoi tarkkanäköiseksi tytöksi? Tarkkanäköiseksi ja rohkeaksi tytöksi, joka hajottaa minut nähdäkseni kaiken sisälläni olevan moskan paremmin? Mitä jos onkin niin, että hän luottaa minun rakkauteeni niin paljon, että uskaltaa huutaa ääneen kaiken sen pelon ja vihan minkä minussa näkee? Hän ei pelkää hylätyksi tulemista vaan antaa kaiken tulla esiin. Olenko siis sittenkin onnistunut? Koska kykenen antamaan anteeksi. Kykenen hyväksymään, että hän on sellainen kuin on, eikä sellainen kuin minä. Kykenen arvostamaan häntä sen johdosta. Olemaan ylpeä. Rakastamaan. Ihan helvetin paljon.

Mitä jos jonakin päivänä kykenisin antamaan itsellenikin anteeksi kaiken ja hyväksymään minut? 


Silloin hänellä ei olisi minulle enää mitään huudettavaa.





Opettajani ja minä




maanantai 15. toukokuuta 2017

Älä usko mitä näet

Toukokuisena perjantai-iltana kuljin järven rantaan. Katse kiinnittyi tyynestä vedenpinnasta heijastuvaan kuvajaiseen. Siihen, miten tarkasti se toisti maiseman yläpuolellaan. Joskus tulee kirkkaita oivalluksia, silloin tuli.

Kun mieli on tyyni, todellisuus heijastuu siihen kaikkein selvimmin. Suurimman osan ajasta mielen pinnalla väikkyy monenlaista - tunteita, ajatuksia, luuloja, oletuksia, pelkoja, riemuja, ympäröiviä tapahtumia, ääniä, ärsykkeitä. Ja todellisuus heijastuu niiden läpi. Mitä enempi mielen pinta liplattaa, sen epäselvemmäksi todellisuus vääristyy. Tunnemyrskyssä on vaikea nähdä, onko totuutta puoliksikaan.

Älä siis usko mitä näet. Älä usko mielesi kuvajaista, ennen kuin se on täysin tyyni. Vasta tyynestä pinnasta kykenet peilaamaan sen hetkistä todellisuuttasi totuudenmukaisesti. Tyynestä pinnasta näet, mitä todellisuus sillä hetkellä sinun elämäsi vesiä vasten tarkoittaa. Mikä on totta. Sinulle.
Toisen vesi on taas ihan eri asia.




perjantai 5. toukokuuta 2017

Jos olisin vesi

Jos olisin vesi,
olisinko vuolaana syöksyvä virta
vai vain pieni puro suvannon pohjalla, 
jonka yllä isot kalat kutevat.
Olisinko hiljainen ja huomaamaton puro,  
joka talvisin vetäisi jäisen riitteen ylleen kuin peitteen, vaimentaakseen kaikki äänet. 
Jäisinkö ihan hiljaa odottamaan tulevaa kevättä, 
salaa toivoen, 
ettei se tulisikaan katkaisemaan syvää hiljaisuutta. 
Olisinko vuolaana syöksyvä virta 
vai tyyni pinta joessa, jonka virtaus on jo loppunut. Nojautuisinko helpotuksesta huokaisten seinämään, ymmärtämättä, että se on pysäyttänyt liikkeeni 
ja estänyt minua kulkemasta kuten oli tarkoitettu. 
Tuntisinko turvaa, 
kun minun ei tarvitsisi koskaan ylittää sitä reunaa, 
joka syöksisi minut säälimättömästi kohti kiviä ja uppopuita. 
Nojautuisinko vain 
huokaillen keveitä kuplia kohti pintaa, 
niiden ollessa ainoat merkit,  
jotka voisivat paljastaa että olen. 
Jäisinkö siihen vai alkaisinko kokea paineen tunnetta, kun yhä enemmän ja enemmän kasautuisi mukanani samaan nurkkaan, seinämää vasten. 
Tuntisinko sittenkin suunnatonta helpotusta 
jos seinä sortuisi, 
räjähtäisi tuhansiksi pirstaleiksi tieltäni niin,  
että olisi mentävä, 
ehtimättä ajatella ainuttakaan ajatusta, 
antamalla paineen paiskata minut minne se ikinä mielisi, 
minne tahansa missä olisi minun mentävä aukko. 

Vaan mitä jos se ei sortuisikaan? 
Mitä jos olisin siellä syvällä eikä kukaan kuulisi eikä koskaan näkisi pienen pieniä kuplia pyörteen keskellä?Mitä jos jäisinkin sinne? 
Upoksiin. 
Alkaisinko rukoilla rankkasadetta?