Olen arvostettujen seppien ketjussa ties kuinka mones sukupolvi. Metallia en ole koskaan työstänyt, mutta seistessäni mattalakkapullo kädessäni aikeissa ryhtyä viimeistelemään maalauksiani tunsin voimakkaan yhteyden. En malttanutkaan ryhtyä heti töihin. Upposin perinteen tunteeseen ja lapsuuteni tuoksuihin. Kyyneleet kihosivat silmiin.
Miten ihmetystä täynnä kävin lapsena isäni kanssa tässä pajassa setieni työskentelyä seuraamassa. Sain myös ihailla valtavan suurta pajavasaraa, jota isoisä oli heilutellut. Siveltimen heilutteluun ei tarvita sellaista voimaa, mutta siveltimenheiluttajan uran valitsemiseen tietynlaista sisua kyllä. Jonkinlaista alkemiaa lienevät molemmat - raudan muovaaminen uuteen muotoon ja taiteen tekeminen. Uuden synnyttämistä. Luomista.
Isoisä. En koskaan ehtinyt tavata sinua, mutta tiedän, että olisit minusta ylpeä. Yhtä ylpeä kuin minä olen ollut aina sinusta. Kiitos, että sain käydä näin lähellä sinua. Kuin sydän vasten sydäntä. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti