Surutyö on pitkänsitkeää hommaa. Ihan yhtäkkiä sisältä pulpahtaa jotain, mikä toivoo että katsoisin sitä ja antaisin sen synnyttämän tunteen kulkea kehoni läpi. 24.11.2019 alla oleva runo lävähti sisältäni. Ja nyt kun kirjoitan sitä, tulee se tunne. Annan sen tulla ja itken. Tämä on mun tapa työstää, tehdä sydämeen tilaa ja parantua.
Ei kannata asettaa surulle aikarajaa ja ajatella, että nyt pitäisi jo olla valmista. Että ei nyt enää pitäisi itkeä. Niin kauan kun tavaraa nousee sielun syövereistä pintaan, pitää itkeä. Mutta siinä pitää olla tarkkana, että jääkö pyörittämään jotain ajatuskehää, turhaa syyttelyä tai murehtimista, josta olisi jo syytä päästä pois. Sen eron huomaa kyllä, kun esiin nousee jokin tunne, minkä on tukahduttanut. Tukahdutetun tunteen täytyy tulla koetuksi, että siitä vapautuu. Itsemyötätunto on eri asia kuin itsesääli. Toinen niistä hoivaa. Omien ajatuspyöriensä ruokkiminen ja vellominen ei auta ketään. Mutta joo, takaisin aiheeseen. Tällainen sieltä nousi:
"Muistan kuin eilisen,
sen oudon tunteen isossa kaupungissa,
kun ei uni enää tullut,
vaikka kerrankin olisi saanut nukkua pitkään
ja sänky oli pehmeä.
Avasin ikkunaverhot ja katsoin alas kadulle.
Mustat linnut leijailivat matalalla,
mukulakivillä roskia.
Ei ketään missään.
Vain mustat linnut.
En vielä silloin tiennyt,
että yöllä sinä olit lähtenyt."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti