Oli kaksi vaihtoehtoa. Pitää kiinni ylpeydestäni ja väittää, että se oli sun syy, kun noin sanoit. Tai pysähtyä miettimään, miksi ammuin. Mikä ärsytti, mihin kohtaan minussa kärpänen osui? Minkä isomman asian lähellä kärpänen lenteli? Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon egoni hurjasta huudosta huolimatta. Sillä tunsin tunkioni kutsun.
Ja siellähän se oli, asia, jota olin näköjään hyvällä menestyksellä siirtänyt sivuun tietoisuudestani. Luulin, että olin käsitellyt sen jo, mutta vielä mitä. Vai sanoisinko "Ja paskat!", kun kuitenkin tunkiosta puhutaan. Olin "käsitellyt" asian työntämällä sen mahdollisimman syvälle ja kehitellyt suojamenetelmiä sen ympärille, että en paljastuisi itselleni tunteideni valehtelemisesta. Ja jos joku kärpänen oli ollut tulossa kohti tunkioni syövereitä, olin huitaissut sen pois, ampunut alas tai juossut karkuun.
Kannattaa tarkkailla kärpäsiä, ne voivat tuoda terveisiä ikiomalta unohdetulta tunkiolta. Jos onnistuu löytämään tunkionsa, sitä kannattaa ehdottomasti käännellä. Sieltä löytyy paljon mielenkiintoisia asioita. Kannattaa tarkkailla, mitä siinä päällimmäisenä makaa, pääsee parhaiten jäljille. Sama asiahan on melko varmasti toistunut ennenkin, koskas se olikaan? Mitä silloin tapahtui? Miten reagoin silloin? Miksi? Haa, siellähän vilahti pelko! Näin sut! Mistä se on syntynyt? Mihin se on kääriytynyt? Millaiset asiat ovat sitä elämäni varrella vahvistaneet? Mikäs ilkeä ajatus sieltä nyt tuli vastaan? Onko tuo ajatus edes totta? Uskallanko näyttää tämän kaiken mätänemistilassa olevan jätteen rakkaalleni? Mitä jos hän sanoo hyi?
Näytän silti. Koska luotan. Ja rakastan. Ja haluan kasvaa. Haluan ilmaa tunkiooni, jotta siitä tulisi kasvuni tueksi muhevaa multaa. Kyllä ne jätteet maatuvat, kun vain jaksan riittävästi käännellä. Lisää kärpäsiä tänne vaan, rakas. Kiitos. <3
 |
| Tässä olen minä ahkeroimassa sontakasassani. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti