Mätäpaise

Sain ystävältä facebookissa positiivisuushaasteen. Kolme positiivista asiaa kolmena päivänä. Ryhdyin kirjoittamaan:

Tänään olen ollut omien ajatusteni ja tunteideni seurassa, mikä jo sinänsä on aina positiivinen asia. Olin tuntenut ahdistavaa oloa. Syyllisyydentunnetta, ulkopuolisuutta, pettymystä. Pelkoakin.

Päätin mennä tunteideni läpi paikkaan, jossa niiden juuret olivat. Houkuttavaa oli jäädä kiukuttelemaan asialle, joka ahdistavan tunteen herätti, mutta päätin kaivautua ja se oli positiivinen päätös.

Sydäntä puristi kovasti, kun aloin tunkeutua pimeyteeni, mutta tiesin sen olevan ainoa keino vapautua tästä olotilasta, joka tulisi toistumaan niin kauan elämässäni, kunnes uskaltaisin tehdä tämän. Ottaa vastuun omista reaktioistani. Kaivaa sen esiin. Sen mätäpaiseen, joka jonkun hipaistessa purskahtaa ja pilaa kaiken kauniin.

Ja siellä se sitten oli. Yritti piiloutua viattoman oloisena.

Hylätyksi tulemisen pelko.

Otin sen varovasti kämmenelleni. Tajusin, miten se oli syntynyt ja millä kaikilla tavoilla se oli itseään ilmentänyt elämäni varrella. Nyt kun olin sen nähnyt niin selvästi, päätin antaa sen pois. En kuljettaisi sitä enää mukanani.

Mutta mihin sen laittaisin, että se varmasti pysyisi poissa?

Ettei se vahingossa tarttuisi jonkun toisen matkaan.

Päätän kaivaa sen mielessäni maahan. Avaan sille viimeisen leposijan. Lasken tuoksuvia kukkasia viereen. Kiitän kaikesta opetuksesta ja päästän irti. Annan Äiti Maan ottaa sen syleilyynsä. Sen, joka niin pitkään oli osa minua. Sydämessä tuntuu vielä pientä kirvelyä, mutta se paranee. Se paranee.

Ja ne kolme positiivista: kipu, oivallus, irtipäästäminen.