tiistai 16. elokuuta 2016

Paluu päiväkirjaan, terveisiä tuolta puolen

Aloitin blogini kirjoittamalla otteita vanhoista päiväkirjoistani. Nyt tuntuu siltä, että on palattava päiväkirjaan, vuoteen 2014.
Juttelin siihen aikaan paljon enkeleille ja esikoiseni kuolleelle isälle. Hän teki itsemurhan marraskuussa 2013, vammauduttuaan vakavasti aiemmin sinä vuonna. Me olimme eronneet jo vuosia aiemmin, mutta keskustelimme paljon ja tuota keskustelemista jatkoin hänen kanssaan myös hänen kuolemansa jälkeen. Tunsin alkuun hänen läsnäolonsa hyvin voimakkaana ja minulle oli lohdullista ja luontevaa jatkaa juttelua hänen kanssaan. Varsinkin, kun enää ei tarvinnut varoa mitään keskustelunaihetta. Uskalsin ottaa puheeksi kaiken, mikä mieltä vaivasi.

En tiedä, oliko kaikki "keskustelu" mitä päiväkirjoissani kävin vain mielikuvituksen tuotetta, mutta olo oli aina hyvin rauhallinen niiden keskustelujen jälkeen. Vaikka välillä itkin ja kirjoitin, oli lopulta olo seesteinen ja ymmärrys itseäni ja elämää kohtaan vähäsen lisääntynyt. Julkaisen tämän pätkän silläkin uhalla, että jotkut pitävät minua vähintäänkin hulluna. Heillä on siihen toki oikeus. Tässä tekstin pätkässä oli kuitenkin itselleni tärkeitä oivalluksia tuottavia kohtia, joten kenties joku muukin itsemurhan tehneen läheinen voi saada niistä jotain apua. Toivon, että joku jossain saa tästä apua irtipäästämiseen ja suostumiseen. Elämän jatkamiseen. Anteeksiantoon.
Haluan vielä sanoa kaikille tyttäreni isän läheisille, että en missään tapauksessa halua loukata ketään. Toivottavasti ymmärrätte, miksi julkaisen tämän ja toivottavasti tekin saatte tästä lohtua. Me kaikki olemme varmasti pyörittäneet samoja kysymyksiä ja samanlaista syyllisyydentunnetta. Toivon, että voisimme vapautua siitä jo lopullisesti.

Päiväkirja 6.11.2014

(juttelua enkelille)
- Mun on vieläkin tosi ikävä Kookoota ja vaikea ymmärtää, että valot sen kämpässä on jonkun toisen sytyttämät. Olisko sulla mitään neuvoa mulle tämän asian suhteen?
- Ymmärrän ikäväsi, mutta tiedäthän itsekin, että voit olla yhteydessä häneen ja muuhun henkimaailmaan sydämesi virran kautta (Huom! Kaikki voivat!) niinkuin olet monesti ollutkin. Olet usein vähän hätäinen. Keskity paremmin. Kuvittele mielessäsi, miten sytytät valon sydämeesi, ihan kuin astuisit huoneeseen. Pääset läsnäolevaksi paremmin ja puhtaampaan yhteyteen.
- Okei. Kiitos neuvosta. Olisko nyt mitenkään mahdollista jutella Kookoon kanssa? Voisitteko enkelit tuoda Kookoon tänne, kiitos.

- Hei Kookoo.
- Hei Anne.
- Mua rupiaa heti itkettämään.
- Älä ny vänäjä siälä. (humoristisesti)
- Et sä voi tajuta sieltä näkövinkkelistä, miten vaikeaa tämä on ymmärtää. Että justihin on kuullu sun vitsailun ja naurun hirnunnan...
- Hirnunnan, justihi joo! Itte hirnut.
- No ei oo hirviän paljon viime aikoina naurattanu, äläkä keskeytä mua. Että kun on justihin kuullu ja sitte pitäis yhtäkkiä tajuta ettei kuule sitä enää koskaan.
- Niinhän sä luulet.
- No kyllä mä tiedän että pystyn sut kuulemaan vieläkin, mutta se on niin eri asia. Haluaisin, että olisit viälä elossa täällä.
- Sä haluat mun takia, mutta mä en halua. Koita ymmärtää ihan oikiasti, että mulla on kaikki hyvin täällä. Ei mua tarvi sääliä. Eikä teidän tartte sääliä ittiännä.
- Mitäs sitten?
- Nauretaan vaan ja hirnutaan yhdes. Mun ei tartte enää peljätä mitään. Mä olin niin jumalattoman väsyksis. En jaksanu enää yhtään. En mä sua siinä ajatellu enkä edes E:tä (tytärtämme). Ei siinä pystyny ajatella muuta ku en jaksa, en jaksa, en jaksa!
- Mä vaan mietin koko ajan että olis pitäny puhua sun kans oikeista asioista, asioista joita näin sun katseessa.
- Mieti ny. En mä olis jaksanu.
- Niin mutta jos se olis mennykki niin, ettet olis enää jaksanu esittää reipasta ja olisit saanu purkaa sitä väsymystä ja pelkoa ja häpeää ja kaikkea ja olisit sitte jaksanu paremmin?
- Jos ja jos olisit. Arvaa olisko sitte hävettäny?
- No varmaan, mutta mä en olis tuominnu sua.
- Etpä vähää. Et olis kattonu samoin enää. Emmä olis voinu tulla E:täkään hakemaan kun kaikki olis tiänny.
- Kaikki tiesi ja silti sait tulla.
- Niin mutta se asia oli jo meidän välis eikö?
- No joo, kai se vähän luottamusta nakersi.
- No nii justihi. Äläkä syytä ittiäs ja piinaa näillä kysymyksillä. Kaikki meni ihan hianosti näin.
- Hianosti??? Hulluko sä oot?!! Vai meni hianosti!?
- Ei mun ottanu kipiää. Kipiämpää otti elää.
- Tajuaksä miten kipiää meidän ottaa elää sun teon jälkeen?
- Sillä hetkellä tuntu että kaikilla olis helpompaa. No joo joo, tyhymä ajatus. Älä ny itke.
- Tuliko sulle yllätyksenä miten monet välitti susta näin paljon?
- No vähän joo. Anteeksi kauhian paljon kaikille. En olis halunnu satuttaa mutta mulla ei ollu vaihtoehtoja. Jotenkin sen tiäsi että nyt oli tultu maaliin.
- Mikset voinu hyvästellä meitä?
- Olisin menny puihin. Kun oli jo aika. Sen vaan tiäsi.
- Kyllä mäki sen jotenki tiäsin, että tää päättyy viälä kurjasti ja nyt kun se on päättyny niin tekis miäli osata perua. Että kun olis osannu auttaa.
- Itte pitää ittiänsä auttaa. Ei muut pysty. Kaikki auttaa itte ittiänsä. Ei sun tartte pelastaa ketään.
- Niin mutta edes E:n takia?
- No tuata sä ny et usko enää ittekkään.
- No en niin. Kiitos aivan ylipaljon että tulit. Mä oon tosi pahoillani kaikesta millä oon sua satuttanu. Anna mulle anteeksi.
- No nää on sovittu jo. Meillä on kaikki okei. Nähdään!

Nyt kun kirjoitin tämän keskustelun uudestaan, tunteet nousivat pintaan. Sen verran, että en osaa sanoa enää mitään. En tehdä hienoa lopetusta tähän juttuun. Huhhuh. Mutta kyllähän mun täytyi tuo anteeksipyyntö välittää eteenpäin. Onneksi uskalsin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti