Kaikkea sitä ihimisen pitää!!!

Nyt oli niin eriskummallinen maalauksen syntyprosessi että kerronpa sen teillekin.

Noudatan nykyään vahvasti vaistojani. Seuraan päähänpälkähdyksiäni. On ollut aikaa testata sitä käytännöstä ja tulokset ovat olleet ällistyttäviä. On ollut pakko uskoa, että pälkähdysten seuraamisessa on itua. Annan tästä ihan käytännön esimerkin omasta elämästäni myöhemmin - se on huikea ja ihastuttava tarina. ;) Mutta nyt kerron, miten intuitioni toimii maalatessa.

Jokunen viikko sitten halusin maalata. Maalasin ensin siveltimellä vihreälle pohjalle valkoista ja keltaista. Siihen tuli vene, jossa oli polvillaan nuori neito. Tuli päähäni sana "uhrimorsian". Sitten tuli tunne, että se pitää sotkea. Pyyhkiä pois sormilla. Ja silmät kiinni käyttää kaikki loppu väri siihen. Tämä oli jotain uutta. Olin joskus aikoja sitten maalannut osan maalauksesta sormillani, mutta että maalata silmät kiinni. Ja sotkea. Vai niin. No, tokihan sitä voi kokeilla.
Ja se oli hauskaa! Suljin silmät ja annoin sormien mennä ihan omassa rytmissään ja tanssia kankaalla, kunnes tunsin olevani valmis.

Jätin maalauksen kuivumaan tietäen, että se jatkuisi joskus vielä tästä. Siinä vaiheessa kuvittelin, että siihen keskelle tulisi jotain herkkää ja pientä. Ehkä valkoisella. Kun mun mieli tykkäis semmosesta. Hennosta ja harmonisesta. Maalattu pohja unohtui kuitenkin pitkäksi aikaa komeroon. Ja syystä. Sen aika ei ollut vielä.

Eräänä päivänä ystäväni, kaimani ja tuleva yhtiökumppanini Anne pyysi minua tekemään 1-vuotiaalle kummitytölleen taulun. Päätin kutsua ihmisiä katsomaan, miten työskentelen ja maalata Hildalle yleisön edessä. En useinkaan tiedä enkä edes mieti etukäteen, mitä värejä kenenkin maalaukseen tulee. Ne tulevat siinä hetkessä, kun katson värituubeja. Poimin ne sisäistä tietoani noudattaen ja joskus esittäen varmistuskysymyksiä - tarvitaanko tätä, entä tätä? Mutta koska yleisön edessä työskenteleminen jännitti, kyselin jo illalla valmiiksi, mikä maalauksen sävymaailma olisi. Tuli mielikuva että vihreällä pohjalla keltaista. Jotakin pinkkiä myös. Roiskeita.

Yöllä kuitenkin tyttärelleni nousi hurjan kova kuume, enkä päässytkään seuraavana päivänä maalaamaan. Laitoin Annelle yöllä viestin tilanteesta ja pyysin, että laita sieltä mun kaapista keskeneräinen työ esille niin kävijät saa vähän edes sitä, mitä olin luvannut - kurkistuksen työskentelyvaiheisiini. Edellisillan värivalinnoistani tietämätön Anne laittoi minulle aamulla liiketilastamme tuon ylläolevan kuvan. Hän hihkui, että ei hätää vaikka en päässytkään, koska olin jo aiemmin aloittanut kummitytön taulun. Hihhii!!! Niin olinkin! Samalla hänelle selvisi, miksi hän oli ostanut tuon pienen taulutelineen edellisenä päivänä hieman ihmetellen ja tietämättä, mihin sitä tultaisiin tarvitsemaan. Koska molemmat luotamme pälkähdyksiimme, tämmöistä riemukasta tapahtuu meille yhtenään.

Viimein tuli päivä, jolloin sain jatkaa maalausta. Katsoin maalipurkkeja ja ymmärsin, että sen pienen hennon valkoisen haaveeni sain kuopata saman tien. Valituksi halusi tulla mm. voimakkaan punaista, lisää keltaista ja sinistä. No onneksi myös valkoista. Varmistelin vielä kysellen joka purkista, että ihanko tosi tämä. Joo joo, tuli vastaus sisältäni. Pelotti, että nyt menee kaunis alku ihan pilalle näillä väreillä, mutta tottelin. Olinhan jo monta kertaa saanut aiemminkin todeta, että joku suunnittelee mua paremmin. Parasta siis suostua.

Seuraavaksi olin valitsemassa sivellintä, mutta mikään niistä ei näyttänyt olevan tulossa mukaani. ainoastaan palettiveitsi ja pieni kepin päässä oleva töpöttelysieni. Kun oikein vetoavasti pyysin, että eikö nyt edes yksi sivellin, niin yhden ison sain luvan ottaa. Aloitin tekemällä seoksen hiekkamassasta ja kirkkaanpunaisesta. (Argh!) Kyllä. Kirkkaanpunaisesta! (Onks pakko jos ei taho??) Ja ei muuta kuin palettiveitsellä heittelemään massaa maalauksen päälle. (Yhyy!!!!)

Seuraavaksi hoksasin, että maalausta on jatkettava sormin. Punaisen päälle sain kuvioida valkoista ja pinkkiä. Olo oli vieläkin vähän hermostunut, mutta toiveikas. (Ehkä tämä tästä kuitenkin ihan kauniiksi muodostuu, vaikka ei minun makuuni ole tämä väriyhdistelmä. Liian rauhatonta.) Oli muistutettava itseä, että en maalaa itselleni vaan pikkuiselle tytölle, joten jatkoin. Kaksi tummaa vihreän sävyä halusi paljon vettä sekaan ja räiskyväksi lätäköksi kankaalle ja kulmissa valmiina olleet auringot oli tuotava paremmin esiin. (Kuka itseään kunnioittava taiteilija maalaa auringon nurkkaan ja siitä säteitä?? No minä, näköjään.)

Seuraavaksi minulle alkoivat "huudella" sininen ja punainen (Ei kai?? Yyh.) ja puinen töpötyssieni, mutta keppipää edellä (Et oo tosissas!!!! Kepilläkö mun pitää maalata?? Huoh.) Täytyi hahmotella tyyppi sinipunaisella ja sille kaveri. Tyypistä tuli ritarimainen fiilis. Tai jotenkin sankarimainen, joten kuvittelin pitkään toisen hahmon olevan tietenkin morsian. Prinsessa. Ja hetken se olikin. Kruunu päässä. Tanssimaan ryhtymässä. (Tietenkin, prinsessamaalaus tytölle!)

Hinkkasin ja hinkkasin kepukalla hahmoja esiin, jonka jälkeen sain siirtyä taas sormivärimaalaukseen. (Paluu juurille, hehe.) Hahmot saivat ympärilleen valkoista utua ja lisää keltaista, jolloin välähdyksenomaisesti oivalsin, että sehän onkin eläin eikä prinsessa. (Jaa. Vai ei prinsessamaalausta tytölle. Ei sitten.) Samalla Anne kurkkasi olkapääni takaa ja hihkui, että siinähän on kenguru!!! Ja niin sain jatkaa maalaamista musiikin siivittämänä. Anne laittoi soimaan Youtubesta "Katso kenguru loikkaa". (Voi elämä!!!) Loppujen lopuksi se tanssikaveri muistutti montaakin erilaista eläintä, kuten laamaa ja dinosaurusta, lohikäärmettäkin, mutta Hilda itse saa nähdä siinä sen, mitä se hänelle on. Lopuksi koristelin kuvan peridooteilla ja hiotuilla simpukoilla. Ihan viimeiseksi sain käyttää vähän sitä sivellintäkin ja sivellä liekkejä kullalla. (Tadaa!!!!)

Tanssi mun kanssain,

oi tanssi, oi tanssi!