Olin suorittanut parisuhdetta. Pyrkinyt olemaan hyvä vaimo. Toteuttanut vuosia toisen toiveita, jotka olin itse tämän toiveiksi olettanut. Siinä hommassahan ei voi olla koskaan riittävä, sillä oma mieli on hanakka keksimään uusia vaatimuksia. Odotusten täyttäminen on turhauttavaa hommaa, jossa ei koe koskaan saavansa riittävästi kiitosta. Etenkään, jos toinen ei tiedä, että toinen tässä juuri taas hänen eteensä uhrautui. Fiksumpaa olisi ollut sanoa se kaikki ääneen. Mitä odotat minulta? Miten voisin parhaiten tukea sinua puolisona? Kertoa, mitä itse kaipaa. Ilman kiukkua äänessä.
En tiedä missä vaiheessa se meni siihen, että molemmat pyörittivät oletettuja odotuksia niin sujuvasti, että kumpikaan ei enää tiennyt, mitä toinen haluaa - saatikka, mitä itse haluaa. Oliko koskaan tiennytkään? Yritin monta kertaa ottaa puheeksi vaiettuja asioita, mutta koska meille ei ollut syntynyt avointa keskustelukulttuuria (hiljaisia oletuksia sitäkin enemmän), se oli vaikeaa. Olin huono puhumaan, vaikka olen täynnä sanoja ja tunteita. Myönnän. Olin huono puhumaan. Puhuin liian harvoin tärkeistä asioista. Puhuin väärillä äänensävyillä. Liian opettaen tai liian vihaisesti. Loppuun saakka mietittyjä ajatuskuviotani suoltaen. Sellaiseen on vaikea vastata, etenkin jos toinen on harjoitellut aroista asioista puhumista itsekin liian vähän.
Erosimme, vaikka se oli ollut vuosia pahin pelkoni. Sitä en olisi koskaan halunnut. Lopulta halusin vain sitä. En kestänyt enää. Helppo olisi sanoa, että en kestänyt enää sitä toista, joka niin huonosti täytti tarpeitani. Ehkä totuudenmukaisempaa on sanoa, että en kestänyt enää itseäni. Sitä millaisen näytelmän olin luonut. Sitä, että en ollut osannut ilmaista tarpeitani. Haavoittuvuuttani. Sitä, että olin esittänyt vahvaa vuosikaudet. Naista, joka selviää mistä vaan eikä tarvi ketään. Ei ole kivaa semmoisen rinnalla. Kaikki haluavat olla tarvittuja. Joten erosimme.
Jotain ehdin sentään oppiakin. Pelkäsin ennen kovasti toisten suututtamista. Miellytin mieluummin kuin otin riskin siitä, että joku saattaisi loukkaantua. Mieliksi eläminen on varma keino kadottaa ja uuvuttaa itsensä ja tuhota parisuhteensa. Minä uuvutin itseni olemalla todella hyvä vaistoamaan, mitä minulta odotettiin ja toteuttamaan sen hymyssä suin. Niin työelämässä, ihmissuhteissa, kuin erilaisissa "velvollisuuksissakin". Velvollisuus on lainausmerkeissä siksi, että nykyisellään en enää tunne velvollisuuksia. Ainut velvollisuudeksi tunnistettava asia on olla totuudellinen. Kaikki muu on ihmisten luomaa. Mutta. Onneksi sain niin monta lasta, että ymmärsin päästää irti velvollisuudentunteesta johtuvista asioista ja keskityin vain itselleni tärkeisiin. Harjoittelin sanomaan ei ja ottamaan vastaan vastapuolen mahdollisen pettymyksen. Sen lisäksi, että ymmärsin mulla olevan oikeuden mun tunteisiin (Kiitos Putouksen Antsku ;) ymmärsin, että vastapuolella on myös oikeus sen tunteisiin, eikä minun tarvitse yrittää pehmitellä niitä. Tämä oli tärkein oppimani asia, minkä muutin suhdekäyttäytymisessäni jo ennen eroa. Se ei ollut kuitenkaan riittävää ja tulkittiin ehkä väärin. Olin hankala läheisilleni, koska en yhtäkkiä enää toiminut, kuten oli totuttu. Se oli itsellenikin pelottavaa, mutta kannattavaa. Voin nykyään todeta, että hylätyksi tulemisen pelko ei enää estä minua puhumasta totta tunteistani ja toiveistani. Uskallan sanoa, että tätä en halua tai jaksa juuri nyt.
Olen nyt melkein vuoden ajan saanut uuden mahdollisuuden tutkia itseäni kumppanina ja kasvaa parisuhteen toisena osapuolena. Kovaa settiä on ollut, myönnetään. Olen harjoitellut puhumaan. Ottamaan esiin vaikeita asioita. Näyttämään vanhoja haavojani. Se on helppoa. Mutta myöntämään keskeneräisyyteni, olemaan täysin paljaana - se on vaikeaa. Vieläkin puhun liian opettavalla äänensävyllä, myönnän. Mutta puhun. Se on hyvä. Huudankin. Huomaan, että kaikki vuosikausia patoamani turhautumisen tunteet ryöpsähtävät monesti liialla voimalla. Mutta en halua padota enää, koska se on varma tie kauas toisen luota. Vaikeneminen tekee vaikeaksi navigoida luokse. Jos ei kerro, mikä satuttaa, toinen ei voi tietää. Jos ei kerro, mikä tuntuu hyvältä, mitä tarvitsee tai pelkää, toinen ei voi tietää. Sillä meillä on kaikilla omat haavamme ja omat pelkomme. Toisella ei ole omistamme aavistustakaan, ellemme sano niitä. Vaikka sitten joskus kiivaastikin.
Olen monta kertaa yrittänyt paeta. Etsinyt syitä sille, miksi tämä ei voisi onnistua. Pelännyt eroa, pelännyt läheisyyttä. Yrittänyt tehdä siirtoja ennakoiden, että ei ottaisi kipeää sitten jos. Käsitellyt asioita analyyttisesti, mielen tasolla. Yrittänyt viilentää itseäni, olla järkevä. Pelännyt antautua. Pelännyt päästää toista lähelle. Mutta kaikista eniten olen pelännyt armoa. Kyllä. Tämä oli kuluneen syksyn suurin oivallus. Paljon helpompaa olisi kävellä nenä pystyssä pois, syyttää toista kaikista niistä haavoista, joiden arpiin hän on osunut. Silloin saisi pidettyä illuusionsa asioista, eikä tarvitsisi katsoa sisäänsä. Kun jää, joutuu katsomaan, mitä rumaa itsestä on juuri pullahtanut esiin. Siinä hetkessä tuomionkin vastaanottaminen olisi helpompaa kuin armo. Tuomituksi tullessa saisi olla vihainen tuomitsijalle. Mutta armo pakottaa polvilleen. Myöntämään virheensä. Myöntämään, että itsessä on sellaista rumuutta, mitä ei kestäisi katsoa. Huhhuh, millaista se on. Mutta olen saanut tutustua armoon ja se on ollut uuvuttavan ihana tuttavuus. Tulen tapaamaan sen vielä, tiedän sen, mutta sillä kertaa en enää pyristele karkuun. Olen antautunut.
Haluan katsoa sinua silmiin,
niin kauan, että tekee mieli piiloutua,
että tunnen oloni jo hävyttömän paljaaksi.
Ja vielä senkin jälkeen
katsoa syvemmälle,
Vaikka paljastumisen pelon kyyneleet jo virtaisivat kasvoillani.
Haluan katsoa sinua silmiin,
ihastella kauneuttasi ja syvyyttäsi,
kauhistumatta kipuasi
silitellen silmilläni sen arimpia kulmia
suudellen pois kaiken pahan.
Haluan katsoa sinua silmiin.
Saada sinut tuntemaan,
mitä on näyttää ja tulla nähdyksi.
Mitä on, kun pelkää, mutta näyttää silti.
Mitä on, kun paljastumisen julmalla hetkellä luulee putoavansa iäksi,
mutta käsi tarttuukin käteen,
eikä jätä yksin pimeään.
Haluan katsoa sinua silmiin.
Sukeltaa kanssasi pehmeään ja synkkään.
Keinua kevyesti ja tulla vedetyksi pyörteeseen
syvemmälle ja syvemmälle.
Haluan katsoa sinua silmiin,
sukeltaa onkaloihisi,
huutaa perääsi, saada kiinni.
Nousta ulos kosteana hiestä ja kyyneleistä,
huohottaen jännityksestä ja siitä riemusta,
että päästit minut sisääsi,
näkemään sen kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti