Matkalla Budapestissa.
Löysimme siskoni kanssa uskomatonta kauneutta sekä köyhyyttä ja rumuuttakin.
Mietin, mitä on oikeasti rikas elämä. Onko se rikkauksia?
Ehkäpä kuitenkin rakkauksia. Rakkautta elämään, rakkaita ihmisiä.
Rikkaus on minulle tunteiden rikkautta. Siihen kuuluu myös syvää surua, viiltävää kipua, pettymyksiäkin. Kasvua. Kauneuden näkemistä kivussa. Kaikessa, mitä elämä antaa. Ei se aina anna aurinkoa. Ei se kuuluu suunnitelmaan. Auringon aikana tanssitaan ja lauletaan. Vahvistutaan, jotta jaksetaan rankkasateiden ja myrskyjen läpi. Jotta voidaan todeta myrskyn laannuttua sen virkistävä ja raikastava vaikutus.
Jotain puhdistuu ja keventyy, jos vain uskaltaa kastua. Ettei vedä sateenvarjoa suojaksi ja teeskentele, ettei mitään tapahtunut. Vaan antaa myrskyn rummuttaa sydänjuuria myöten, perille asti.
Pilvien väistyessä voi tuntea hetken olevansa paljas. Uusi. Epävarma ja haparoivakin. Varovaisen tunnusteleva.
Mitä tapahtui? Kuka olen nyt?
Enemmän minä. Haavoittunut, siis rikas. Askeleen edempänä. Lähempänä.
Ja taas on valoisaa. Se ei tarkoita sitä, että pitää unohtaa myrskyn koskaan olleen. Oli se. Ja meni. Nyt on nyt ja nyt aurinko taas paistaa. On turha vetää takaisin eilisen myrskypilviä. Antaa niiden kadota kaukaisuuteen. Antaa auringon paistaa enemmän kuin koskaan, sillä säteet pääsevät nyt paremmin läpi. Koska yksi kerros on taas pudotettu.
Kiitos myrsky.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti