Tänään oon pohtinu sellaista asiaa kuin reagointi. Reaktio. Mistä se syntyy? Kun lähdin tälle polulle (henkisen kasvun polku ja oma sydämen polkuni) mua häiritsi suunnattomasti raivostumiseni äitinä. Mun ihanneäiti on lempeä ja huumorintajuinen. Turvallinen ja aina pilke silmäkulmassa. Miten musta löytyikin tuo pistäväkatseinen kyttääjä ja arvaamaton tuuliviiri. Ylähuuli kapeana ja torumisryppyjä täynnä. Reagoin raivolla jos mua ei totella. Miksi? Mikä on se pelko, joka sytyttää reaktion? Vai tarviiko sen aina olla pelko? Mikä muu voi sytyttää raivon? Mitä tunteita mun raivon taustalla voi olla?
Jos sallin energiani siirtyä pelkoon, lähtee kontrolli ja alan raivota. Järkeni tietää, miten tulisi toimia, kun lapsi kokeilee rajojansa eikä tottele, mutta tunnereaktioni estää sydämen kautta toimimisen. Mun on siis vakuutettava itselleni, että tottelemattomuus on ok, jotta voin pysyä keskuksessani ja suhtautua tilanteisiin kuten rakkaus suhtautuu: huumorilla ja lempeydellä. Ajatella, että vaikka asiat eivät ole hallinnassani, lopputulos voi olla onnistunut. Hallinnan tarpeestako tässä on kyse?
Kun lapsi alkaa huomata, että voitan hallinnan menettämisen pelkoni, hänkin voi hellittää kontrolloinnin tarpeestaan. Mikään teoretisointi ja komeat palopuheet ja kauniit sanat tai oivallukset ei sillä kohtaa auta, jos oma käytökseni on ristiriidassa. Jos asia ei mee niinkuin olin hyväksi kaavaillut, on mun itteni opittava joustamaan, pysymään keskuksessani johtaakseni tilanteen eteenpäin turvallisesti ja harmonisesti, mikä edellyttää oppimista pois reagoimisesta. Oi että, jos lapseni ei tarttis enää peilata mulle mun omaa kontrollintarvetta simputtamalla sisaruksiaan. Jos vapautumalla siitä vapauttaisin myös lapseni! Wuhuu! Ja musta tulis oikeasti se turvallinen aikuinen. Mä en voi olla turvallinen, jos reagoin kaikkeen.
Sydämestä käsin toimiminen ei tarkoitakaan tunteella elämistä. Se tarkoittaa että ei reagoi. Ei anna egon säikytellä, eikä ruokkia pelkoja. Kun pysyy sydämessä, on aina rauhallinen ja turvallinen sekä looginen. Ei arvaamaton.
***************
Omien liskojensa tuijottaminen kannattaa. Tästä oivalluksesta on nyt kulunut puolitoista vuotta. Päätin lopettaa pyrkimyksen elämänhallintaan. Koska se on mahdotonta. Neljän lapsen kanssa tilanteet muuttuu koko ajan. Elämä yllättää, eikä kaikkea voi ennakoida. Eikä ainakaan hallita. Enää se ei suista minua tasapainosta. Kaikki on hyvin, ajattelen. Se lukee myös seinälläni.
 |
| Siskolta tilattu tsemppitaulu. Toimii. |
Aloin entistä enemmän elää hetkessä. Sallia virheitä itselleni ja sitä kautta myös muille. Antaa anteeksi. Aloin kuunnella herkemmällä korvalla, mitä tapahtuu nyt. Mitä tässä tilanteessa pohjimmiltaan tapahtuu.
Olen onnistunut sammuttamaan vanhoja hälytyskelloja jo sen verran, että pysyn sydänkeskuksessani paremmin. Löysännyt pipoa. Ja se todella näkyy esikoisessakin. Huudan edelleen joskus, no usein, mutta raivon tunne käy enää harvoin kylässä. Rakkaus sitäkin useammin.
Elämä ei ole täydellistä ja se just tekee siitä niin täydellistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti