Ensimmäisen kuukauden aikana en kirjoittanut ollenkaan. Myrskyn silmässä ei tainnut pysyä kynä kädessä. Muistan kirjoittaneeni myöhemmin kyyneleet ja räkä leuasta nokkuen. Mitä jos en olisi silloinkaan kirjoittanut? Olisinko tavoittanut tunteitani niin hyvin? Olisinko kyennyt tarttumaan niihin? Ja ennen kaikkea muuntamaan synkkiä ajatuksiani keveämmiksi? Koska kohdattavahan ne on. Kaikki ne upottavat tunteet. Ja päästettävä niistä irti. Jos aikoo nousta takaisin pintaan ja elää.
Päiväkirja 22.10.14
Osa musta tietää, että kaikki on oikein, mutta toinen osa taistelee vieläkin. Kyselee, kyseenalaistaa, ei halua hyväksyä. Roikkuu kiinni jossakin raskaassa, vaikka vois ehkä jo irrottaa. Antaa tuulen puhaltaa sen pois kuin leijan. Tuntea vapaus, kun narut katkeavat. Katsoa lentoa kaihoisasti, silmät hyväksyvästi hymyillen. Kiittäen kaikesta.
Lähteä astelemaan myötätuuleen. Hypähdellä lammikoiden yli.
Ja kun vilkaisee olkansa taakse, se on kadonnut jo näkyvistä ja jäljellä on vain keveys. Kuin höyhen, joka leijailee maahan vailla huolta siitä, mistä se on tulossa tai mihin menossa. On vain lento, taivas ja avaruus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti