Kävelin joogaan ja meinasin kaatua matkalla kaksi kertaa. Kädet hairoi ilmaa ja aamukankea kroppa teki epätoivoisia korjausliikkeitä, ettei vain kaatuisi. Ja sitten hyökyi nolous.
Meinasin kaatua.
Näkikö kukaan?
Aloin miettiä, miksi kaatuminen on noloa? Jopa se, kun meinaa kaatua. Miksi pitäisi pysyä koko ajan hienosti tasapainossa? Olla vakaa. Niinkuin aikuinen. Tietää aina, mihin jalkansa asettaa.
Perillä nousi ajatus. Pitäisi uskaltaa kaatua.
Epätoivoisissa vanhan asennon pitämisyrityksissä repii kroppansa.
Mitä jos vain antautuisi? Antaisi painovoiman viedä.
Mätkähtäisi maahan eikä yrittäisikään heti hädissään ylös.
Makaisi maassa hetken ja antaisi uuden näkövinkkelin tehdä tehtävänsä.
Pysähtyisi.
Tunnustelisi miltä tuntuu.
Kävikö kuinkaan? Naurattaako? Itkettääkö? Olenko pettynyt? Hävettääkö? Mihin sattuu?
Ja sallisi tunteiden tulla.
Miettisi miten tässä näin kävi. Mitä asioita ohitin. Oliko varoituskello jo soinut ennen kaatumista. Kuuntelinko?
Kun nousee ylös, on hetkisen täysin hiljaista.
Kaikki on uutta ennen ensimmäistä askelta.
Mihin suuntaan sen otan?
Kotiin palatessani sain kokeilla ideaani käytännössä. Ei enää hairomista. Vain rehellinen mätkähdys selälleen. Nousin ylös. Jupisin. Päätin tehdä asialle jotain. Ja tein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti