Kesällä 2014 yllätin itseni mielistelemästä ja sehän lensi oitis takaisin vasten omia kasvojani hyökkäyksenä, johon olin mielestäni täysin syytön. Hehee. Olin vai?
Yritin jotain toisen mieliksi. Ei kannattanut. Se ei ollut puhdasta ja rehellistä. Mieliksi tekemiseen kätkeytyy odotuksia - kelpaanko nyt? Jos tekee toisen eteen jotain, on tehtävä aidosta rakkaudesta. Ei pelosta käsin.
Jos saa kuraa niskaansa, kannattaa syyttelyn sijaan katsoa itseensä syvälle ja rehellisesti. Mistä siinä loppujen lopuksi oli kyse? Arvostinko ja kunnioitinko itseäni? Kävelinkö itseni yli toisen mieliksi? Näyttikö toinen minulle juuri sen, missä kohtaa en rakastanut itseäni tarpeeksi?
Kirjoittaminen on minulle tärkeä apuväline möykkyjeni paljastamiseen ja itseni "uudelleenohjelmointiin". Suosittelen kokeilemaan. Ajatuksen virtaa kolme sivua, mieluiten joka päivä.
Päiväkirja 2.7.2014
Löytyipä ihminen, jonka edessä en osaa olla oma itteni. Mitä pelkään? Että en kelpaa? Miksen kelpaisi? Miksi pitäis kelvata?
14.9.2014
Mulla on kyllä sellaanen möykky, että kaipaan kehuja fiksuudestani, huomiota nokkeluudella. Se oli keino, millä lapsena sain hyväksyntää. Eli nyt ensi töikseni rupian hyväksymään itteni ilman ehtoja. Ilman "aivosuorituksia". Olen hyvä ja ihana just Annena, sinä ihmisenä kuka oon, enkä ainoastaan silloin kun hianosti raksuttaa. Olen arvokas, vaikka en tietäisi mitään. Armahdan itseni vaatimuksista ja annan sydämelleni mahdollisuuden. Ja Nopsajalalle (jonka laulutyyli ja taiteilijanimi ärsyttää), joka ilmeisesti muistuttaa mua omasta epätäydellisyydestäni, jota en meinaa hyväksyä.
Eli kuule möykky. En tiedä kaikkea, olen kasvumatkalla ja niin on hyvä. Kaikki on hyvin.
20.9.2014
Mielenkiintoista. Itseni hyväksymisharjoitus joutui heti testiin. Kun suunnittelin siskon kanssa käyntiä Valamon luostariin, sain melkoisen ryöpytyksen siitä, miten rauhaton ihminen oon. Oon työstänyt kovasti tätä asiaa ja pyrkiny kiittämään mielessäni tätä ihmistä, että toimii näin hienona peilinä mulle. Mussa on siis vieläkin pelkoa siitä, kelpaanko tällaisena kuin oikeasti oon. Onko siis kyse myös siitä, että en itte anna ittelleni riittävästi myötätuntoa vaan edelleen syyttelen itteäni, kun en pysty olemaan ainoastaan kotiemo? Pari voimalausetta siis kehiin: Olen ihana ja rakastettu omana itsenäni. Minulla on lupa hemmotella itseäni elämällä intohimoista elämää.
Mutta me ollaan nyt siskon kans täällä Valamos ja voi mikä reissu! Erinäisten sattumusten (unohdus) vuoksi jouduttiin todelliseen luottamustestiin. Ajettiin keskellä mettää 39km Viitasaaresta ja bensaa jäljellä alle puolet siitä. Bensamittari pyörähti jo nollaan ja me posotettiin menemään ilman panikointia ja ilman riitelyä, vaikka molempia jännitti sikana kuinka käy. Luotin sinnikkäästi sisäiseen ohjaukseeni enkä lähteny poikkeamaan tieltä minnekään ettimään taloja tai pikkukylien mahdollisia kylmäasemia. Me ajettiin 0km jäljellä -merkillä ainakin 10km ja jestas sentään! Yhtäkkiä bensa-asema edes! Mikä riemu! Sitten mentiin kädet vapisten kahvittelemaan järven rantaan. Siskon paita nokkui hikeä ja meillä oli niin hauskaa.
Valamo 21.9.14
Ihanaa antaa lapsille mallia siitä, että elämä on seikkailu. Ei täällä tarvi otta rypys elämäänsä viettää vaan tutkimusmatkailla, jos siltä tuntuu. Mun täytyy nyt muistaa, että kaikki ei oo tämmösiä "tutkijoita" kuin minä, etten sortuisi samaan ja tuomitsisi niitä, jotka pysyy paikallaan. Jos paikallaan on hyvä olla, se on hyvä. Jos maailma kutsuu, on käytävä tutkimusmatkalla.
Näin unta, että ajoin autolla. Oli älyttömästi liikennemerkkejä ja valoristeyksiä ja keli vähän haastava. Tuntuuko musta siis siltä, että ulkoapäin muhun kohdistuu määräyksiä ja ohjeita ja mun pitää "navigoida" vieläkin niiden mukaan? Olisko jo aika navigoida oman sydämen mukaan ja lopettaa jatkuva pelkääminen? Ei niitä rovioita sentään enää kasata. Henkisen tuomitsemisen pitäis jo pystyä käsittelemään omien korvien välis niin, ettei pienintäkään katkeruuden möykkyä kehity.
Ehkä ihan hyvin nyt onnistuin. Jään usein jumiin asioihin. Pyöritän ajatushyrrääni päivästä toiseen ja tuloksena on vaan pirunmoinen ahdistus. Tällä viikolla oon käyttäny monesti sydänhissiä* ja pudotellu ajatuksia sydämeen eikä sama vellominen oo jatkunu ku normaalisti. Se onkin oiva apuväline mulla hiljentämään analysaattorini pään sisältä. Sydämeen siirtyminen auttaa tuntemaan möykyt ja poistamaan ne.
*Sydänhissi on Kirsi Rannon retriitissään opettama metodi, jolla siirretään häiritsevät ajatukset mielestä sydämeen mielikuvahissin avulla. Hissi aivoissa täyteen ja napista alas. Annetaan sydämen työstää ne asiat.
19.10.14
Rinnassa kirvelee vieläkin. Minäkö muka rauhaton? Tuntuu niin epäreilulta, että tekis mieli sukeltaa itsesäälin mutaiseen onkaloon. Kieriskellä siellä ja heitellä mutakokkareilla syyllisiä. Eli kysehän on siitä että en vieläkään anna ittelleni lupaa olla minä. Eli en rakasta itteäni tarpeeksi. Vasta kun annan ittelleni hyväksyntää ja lopetan venymisen muiden määrittämiin mittoihin, voin antaa tuollaisten kommenttien lipua ohi. Silloin niillä ei ole minussa tarttumapintaa. Vielä ilmeisesti on.
Mitenkäs se rakkauden määrän lisääminen tapahtuisi? Miten osaisin antaa itselleni luvan, että muutkin voisivat antaa? Voimalauseita: Minulla on lupa hoivata sieluani. Minulla on oikeus tehdä asioita, jotka saavat sydämeni laulamaan. Lopetan itseni rajoittamisen. Lopetan asioiden karsimisen elämästäni sillä perusteella, että nyt tuloo kyllä liikaa menoja. Että en voi mennä Jennin keikalle, kun samas kuus on keramiikkakurssi. Höpöhöpö. Olen hyvä ja riittävä, paras mahdollinen, kun elän minun näköistäni elämää.
Mitä on mun näköinen elämä? Kaipaan nyt jotenkin kovasti valopallojen verkostoa. Ymmärtäviä ihmisiä ympärilleni. Kirsi Salon jutut jotenkin houkuttelee. Vapaa nainen. Ollapa se. Vapaa omista rajoittavista ajatuksistaan. Määritelmistä, jotka on aikansa eläny ja syytä kuopata. Millainen on hyvä äiti ja vaimo. Eihän kukaan voi tietää. Minä tiedän omasta olostani, milloin oon. Silloin kun annan ittelleni rakkautta syytösten sijaan. Kannustusta rajoitusten sijaan.
Ps. Seuraava vaihe oli, että kykenin myöntämään peili-ihmiseni olleen oikeassa. Olen rauhaton ihminen. Ja sitä seuraava vaihe, että hyväksyin sen asian itsessäni. Nykyisin kunnioitan rauhattomuuttani merkkinä siitä, että on aika toteuttaa itseä jollakin tavalla. Rauhaton olo kertoo, että luova energia minussa haluaa esiin ja nyt on toimittava. Olen kiitollinen ihmiselle, joka auttoi minua löytämään tämän sisäisen merkkiäänen itsestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti